Eräänä hämäränä perjantai-iltana päädyin työkaverini kanssa soittamaan sähkökitaraa, jonka hän oli päättänyt tuoda toimistolle ja varustaa lapulla, jossa kaiken varalta luki “for after hours”. Mukana seuraamassa oli myös toinen työkaverini, joka innostui illan tapahtumista niin paljon, että hän päätti etsiä käsiinsä lapsuusajan kitaransa ja opetella soittamaan sillä ainakin muutaman hassun soinnun. Sitä ennen kitara kuitenkin tarvitsi uudet kielet ja uuden satulan.
Kitaran kunnostamista pohtiessamme innostus tarttui minuunkin, minkä seurauksena päätin kaivaa esille vanhan klassisen kitarani, joka oli joskus tapaturmaisesti hajonnut kahteen palaan ja hätäisesti liimattu takaisin yhteen minkä lie soitinmenojen jatkamiseksi. Sen lisäksi, että palojen välinen liimaus oli huono, kitaran kielet olivat ruostuneet lähes poikki, sen otelauta oli kulunut puhki ja siihen oli muutenkin kerääntynyt paljon kolhuja. Vaikka aluksi tarkoitukseni oli ainoastaan vaihtaa kitaraan uudet kielet, päätin lopulta entisöidä sen ihan kokonaan, sillä kyseessä oli kuitenkin kohtuullisen hieno espanjalainen konserttikitara, jonka hintaluokka oli uutena jossain 400 EUR tienoilla. En ollut koskaan aikaisemmin entisöinyt mitään, joten tämä oli minulle täysin uusi seikkailu.
Halusin aluksi korjata hätäisen liimauksen kunnolliseksi, koska se ei vaikuttanut kovin kestävältä tai silmää miellyttävältä ratkaisulta. Otin ensiksi virittimen pois ja lämmitin sitten liimattua saumaa kuumailmapistoolilla todetakseni, että vanha liima pehmeni merkittävästi lähellä sataa astetta. Tämä antoi vihiä siitä, että liimauksen irrottamisen pitäisi onnistua kohtuullisen helposti, kunhan saisin lämmitettyä sauman tasaisesti riittävän korkeaan lämpötilaan. Päädyin lopulta viemään kitaran Hacklabin saunaan ja asettamaan sen kaulan muutaman sentin etäisyydelle kiukaan kivistä. Tämä pehmitti liimaa riittävästi, jotta pystyin kampeamaan sauman auki kahdella puukolla ja viivoittimella.
Saatuani palaset erilleen, hioin ja viilasin niistä pois kaikki vanhan liiman jäänteet ja irtonaiset puunsäleet. Tein pylväsporakoneella palasten liitoskohtaan 6 mm reiän, sahasin pyörörimasta reikään sopivan tapin ja tummensin vielä tapin päät kitkapolttamalla ne hiomakoneella. Sitten valelin pinnat polyvinyyliasetaattipohjaisella puuliimalla, pujotin tapin reiän läpi, puristin palat takaisin yhteen ja pyyhin ylimääräiset liimat pois kangasrätillä. Vuorokauden kuivumisaika riitti tukevan sauman muodostamiseen ilman rakoja tai sotkua.
Koska palojen välistä puuttui lähtökohtaisestikin jonkin verran puuta ja jouduin poistamaan sitä vielä lisää hiomalla ja viilaamalla, liimatun sauman kohdalle jäi merkittäviä syventymiä. Sekoitin niiden paikkaamista varten täyteainetta tammipölystä ja edellämainitusta puuliimasta. Oli tärkeää valita täyteaineeseen käytettävän hiomapölyn sävy oikein, sillä aine vetäytyi kasaan ja tummentui myös merkittävästi kuivuessaan. Oli lisäksi tärkeää olla syömättä täyteainetta, vaikka se näyttikin todella herkulliselta.
Täytin saumassa olevat syventymät ja muut kitaran kolhut täyteaineella. Saumassa olevien syventymien täyttäminen vaati lopulta kaksi kerrosta täyteainetta sen vetäytymisen vuoksi. Täyteaineen kuivuttua hioin kaiken ylimääräisen pois varovasti. Jätin tarkoituksella kitaran alkuperäiseen pintakäsittelyn koskemattomaksi ennen täyteaineen levittämistä, jotta pystyin myöhemmin irrottamaan täyteaineen helposti kaikkialta muualta kuin sille tarkoitetuista saumoista ja kolhuista.
Mainitsin tarinan aluksi, että toinen työkaverini tarvitsi kitaraansa uuden satulan, joten mallinsin tässä kohtaa omaa projektiani sellaisen OpenSCADillä. Kulutettuani ihan liikaa aikaa reikien sisäpintojen pyöristämiseen sopivanmuotoisilla pyörähdyskappaleilla, tulostin mallin valkoisesta polylaktidista käyttäen Hacklabin Prusa i3 MK3 -tulostinta. Harkitsin tulostavani uuden satulan ja tallapalan omaankin kitaraani, mutta tyydyin lopulta hiomaan ja viilaamaan vanhat osat sopivanmuotoisiksi. Löysin jo yhden tekosyyn kokeilla parametrista mallintamista, joten en tarvinnut enää toista.
Seuraavaksi pääsin projektin ehdottomasti hauskimpaan vaiheeseen eli pintakäsittelyä edeltävään hiomiseen. Etsin käsiini rittävästi karkeuden P240 hiomapaperia ja vietin monta tuntia laatuaikaa hioessani kitaran kaikki pinnat.
Puhdistettuani hiomapölyn kitarastani ja vaatteistani, suojasin otelaudan, kaikukopan aukon sekä satulan ja tallapalan lovet teipillä ja vanhoilla muistiinpanoilla. Sitten käsittelin näkyviin jääneet osat kiiltävällä akryylilakalla ja maalasin otelaudan mattamustalla alkydimaalilla.
Alun perin kitaran otelaudassa tai kaulassa ei ollut minkäänlaisia koristemaalauksia, mutta päätin siitä huolimatta tehdä siihen sellaiset, kun kerran pääsin vauhtiin maalaamisen kanssa. Kaiversin pienoisporakoneella kaulaan pienet kuopat ja täytin ne valkoisella alkydimaalilla.
Yritin hyvän tovin keksiä miten saisin tehtyä teippiin täydellisen pyöreitä 8 mm tai 4 mm halkaisijan reikiä. Ensiksi kokeilin rei’itintä, mutta sen tuottamat reiät olivat liian pieniä. Sitten kokeilin pylväsporakonetta erinäisillä terillä, mutta se repi aina viimeisen kohdan reiän reunasta. Sen jälkeen kokeilin tuurnaa sopivan kokoisen metallilevyn kanssa, mutta siitäkään ei tullut mitään. Lopulta päädyin käyttämään laserleikkuria niinkin vaativaan tehtävään kuin teipin leikkaamiseen.
Pintakäsittelyn kuivuttua puhdistin purkamani virittimen isopropyylialkoholilla, voitelin sen metallikontaktit uudestaan yleisrasvalla ja kiinnitin virittimen takaisin kitaraan. Lopuksi kiinnitin virittimeen tilaamani korkean jännityksen kielet.
Tarkistin ihan viimeisenä vielä kitaran intonaation ja säädin sen kohdilleen muuttamalla viritystä ja viilaamalla tallapalaa. Halusin kitaran oletusvireen yhden sävelaskeen matalammaksi kuin tavanomaisen, joten säädin intonaation perustuen vireeseen D G C F A D. Tämän seurauksena suosikkiviritykseni C G C F A♯ D toimi myös mainiosti.
